Tarinateatteria kielirisuaidan kanssa

Tule Nähdyksi -hankkeen aikana työpajoissa ja tarinateatteriesityksissä on mukana muualta maailmasta Suomeen tulleita nuoria, joiden kanssa yhteinen kielemme on rajallista. Työskentelykielenä on suomi ja joitakin yksittäisiä asioita on saatettu kommunikoida englanniksi. Välillä ryhmässä käydään keskusteluja ainakin arabiaksi, dariksi ja farsiksi. Näiden taito meiltä vetäjiltä kuitenkin puuttuu.  En koe, että meidän erikielisten kommunikaation väliin olisi noussut varsinainen kielimuuri, mutta jonkinlaisen kielirisuaidan välillä havaitsen. 

Yhteisten sanojen niukkuus tuo työskentelyyn oman vireensä. Ohjaajana on syytä tuoda oma ajattelunsa ulos selkeänä ja täsmällisenä. Tehtävänantoa on turha tukottaa oman äidinkielen vivahteilla tai sanoittaa monimerkityksellisiä, abstrakteja asioita loputtomiin. Tämä ei ainakaan allekirjoittaneelle ole aina ihan helppoa, hyvää harjoitusta kylläkin. Osa osallistujista on ehtinyt opiskella suomen kieltä pidempään, osa vähemmän aikaa, ja kielen hallinnassa on ryhmän sisällä suuria eroja. Ohjaajana kannan välillä huolta siitä, toteutuuko työskentelyssä tasapuolisuus, saavatko kaikki tarpeeksi tietoa, onko kaikilla työskennellessä turvallinen olo ja suunnilleen yhteinen ymmärrys siitä, miksi olemme koolla ja mitä oikeastaan olemme tekemässä. Onko kaikilla yhtäläinen mahdollisuus ilmaista itseään? 

Onneksi tarinateatteri soveltuu kielirisuaidan kanssa työskentelyyn mitä parhaiten! Tarinateatteriesityksessä näyttelijät ja muusikko, jotka tuovat kertojan tarinan näyttämölle, kuuntelevat tarkasti kertojan sanoja. Näyttämölle tullessaan sanat kuitenkin ottavat fyysisen olomuodon, ne muuttuvat kehollisiksi kokemuksiksi, kuviksi ja näyttämöllisiksi metaforiksi, jotka ovat kokonaisvaltaisesti jaettavissa, vaikka yhteiset sanat olisivatkin vähissä.  

Kuvitteellinen esimerkki: Kertoja kertoo, että hän ikävöi hänelle tärkeää ihmistä. Ohjaaja kysyy muutaman lisäkysymyksen, mutta kertojalla ei tällä kertaa ole tarinalle enempää sanoja käytettävissään. Tarina katsotaan. Näyttämölle ilmaantuu hetkiä. Yhdessä päähenkilö odottaa innolla puhelimen soivan. Toisessa hän näkee läheisensä muistossa ja miltei pääsee koskettamaan tätä, kolmannessa hän on hyvin pieni ja hyvin yksin, neljännessä ikävä on lintu, joka lentää tärkeän ihmisen luo häntä ilahduttamaan. 

Esityksen jälkeen kertojan tarina ikävän tuntemisesta on tullut kaikkien läsnäolijoiden kesken yhdessä koetuksi ja jaetuksi, montaa sanaa ei tarvittu.  

Tarinateatteri kuten teatteri muutoinkin on kehollista, fyysistä, konkreettista. Näyttämölle syntyy rytmiä, liikettä, kohtaamista, tunteita ja koomisia sävyjä, joita myös katsomossa istuvat kehot tunnistavat, vaikka sanoja ei käytetä ollenkaan tai niitä on vain muutama. Monet sanat, kuten esimerkin “ikävä” ovat merkitykseltään jokseenkin universaaleja. Silloin näyttämölle fyysistyvät hetket ovat ihmisille tuttuja ja yhteisesti koettavissa yli kieli- ja kulttuurirajojen. Tarinateatterin avulla voi olla mahdollista ymmärtää itseään ja toisia paremmin silloin kun sanat eivät löydy tai tunnu riittäviltä. Kehollinen ja visuaalinen työskentely voi tulla sanojen tueksi, lihavoittaa, syventää, tarkentaa, ohittaa tai kirkastaa niitä, tai antaa käyttöön uusia sanoja.  

Siispä ilolla aitoja päin! 

Tietoa kirjoittajasta:

Vera Veiskola
näyttelijä/hankekoordinaattori
Tarinateatteri Vox