Digitaalinen työpaja vs. se perinteinen malli

Viestimme koko kehollamme. Jalkojemme, torsojemme ja käsiemme asennot paljastavat meistä paljon. Ne kertovat, olemmeko jännittyneitä, vai rentoja. Viemmekö toisten seurassa paljon tilaa, vai pyrimmekö kenties pienentämään itseämme. Kerromme kehollamme tahallaan ja tahattomasti muille, onko meillä ryhmässä hyvä olla. 

Sanotaan, että jopa 60-90 % viestinnästämme tapahtuu sanattomasti. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että uuden ryhmän tapaamiset käynnistyvät samassa tilassa. Silloin ryhmäläisten on helpompi lukea toisiaan ja vetäjiä. Kaikki osallistujat voivat löytää yhtäaikaisen liikkeen ja hengityksen ilman pätkiviä yhteyksiä tai internetin ajoittaisia viiveitä. Yhteisessä tilassa jokaiselle välittyy paremmin se, missä mennään, mikä on mielekästä ja mitä kohti kukin haluaa suunnata. 

Kaikesta huolimatta vastasimme Rakastajat-teatterissa Diakin Porin-kampuksen esittämään toiveeseen vetää kertaalleen peruuntunut työpaja etänä. Työpajan aiheena olivat ennakkoluulot. 

 Osallistujia oli yli 60. Pohdimme etukäteen, miten voisimme saada oppilaat innostumaan yhteisestä tekemisestä. Korona on opettanut, että etätapaamisissa ei aina pidetä kameroita auki. Se voi edesauttaa sujuvampaa ääniyhteyttä ja toisaalta se antaa ihmisille tilaa olla ilman kameran aiheuttamaa ylimääräistä stressiä. 

Koimme kuitenkin työpajan toisen vetäjän Angelika Meuselin kanssa ensiarvoisen tärkeänä sen, että näkisimme jokaisen työpajaan osallistuvan edes vilaukselta. Se auttaisi meitä hahmottamaan, pitäytyisimmekö ennakkoon tekemässämme suunnitelmassa, vai haluaisimmeko ehkä muuttaa jotain. 

Pyysimme, että jokainen avaisi kameran oman nimen kuultuaan ja tervehtisi muita. Tämä siitäkin huolimatta että yli kuudenkymmenen tervehdyksen kuunteleminen voisi tuntua oppilaista puuduttavalta. 

Puuduttavaa se ei ollut! Yhteisessä chätissä alkoi lennellä sydämiä ja  ”Ihanaa nähdä teidät” -kommentteja. Niinpä niin. Meillä jokaisella on tarve tulla nähdyksi, mutta myös tarve nähdä. 

Oppilaat ovat aloittaneet opiskelunsa tammikuussa, eivätkä he ole nähneet toisiaan juuri lainkaan. Etäopetuksen myötä kohtaamiset ovat karsiutuneet monella minimiin. Kurkistus luokkatoverin sohvalle, keittiöön tai työpöydän ääreen synnytti tunteen siitä, että oma todellisuus linkittyi toisten todellisuuksiin, että asioita opeteltiin yhdessä eikä yksin. 

Juuri tästä teatterin tekemisessä on pohjimmiltaan kyse – yhdessä kokemisesta ja erilaisiin todellisuuksiin kurkistamisesta, ja sitä kautta oman todellisuuden muovaamisesta. 

Koronan myötä digitaalisten työtapojen hyödyntäminen on alkanut kirkastua. Niistä on iloa ja apua. Ne toimivat mahdollistajina. Niihin on ihana tukeutua, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. 

Pääsimme työpajan aikana kiinni oppilaiden kokemiin ennakkoluuloihin ja myöskin siihen, miten voisimme työstää omia ennakkoluulojamme. Ilman digitaalisia yhteyksiä arvokkaat ja uusia näkökulmia avaavat tarinat olisivat jääneet jakamatta. 

Toivon silti, että kohtaan jatkossa osallistujat samassa tilassa. Silloin kaikki voivat aistia toisensa vielä syvemmin. Uskallan väittää, että tilanteeseen syntyy silloin uusia kerroksia, sellaisia jotka jäävät digitaalisessa oppimisympäristössä vääjäämättä katvealueelle. 

Tietoa kirjoittajasta:

Elina Izarra toimii Rakastajat-teatterissa vierailevana käsikirjoittaja-ohjaajana ja nuorille suunnattujen työpajojen vetäjänä Tule Nähdyksi -hankkeessa.

Tietoa blogista:

Tule nähdyksi -blogissa julkaistaan kuukausittain hankkeen toteuttajien kirjoituksia soveltavan teatterin merkityksestä nuorisotyössä ja nuorten elämän solmukohtien avaamisessa.