”En tiiä”

Katsoessani maaliskuun blogin aihetta “Nuoren motivointi ja osallisuus – Miten kaikki mukaan?” ensimmäinen vastaus, joka nousee hakematta mieleeni, on “En minä tiedä”. Se on tuttu vastaus Tule nähdyksi -hankkeen työpajoista ja tarinateatteriesityksistä, joissa pohditaan monia niin arkisia kuin syvempiäkin kysymyksiä liittyen vaikkapa tunteisiin, jännittäviin tilanteisiin, omaan mieleen ja kehoon, toisten kanssa toimimiseen, koulunkäyntiin ja tulevaisuuteen.

“En tiiä” pitää sisällään suuren määrän merkityksiä. Se voi tarkoittaa, että en tiedä, kuinka tuollaiseen kysymykseen voisi vastata, minulla ei ole sanoja. Se voi olla kehotus kysyä lisää, rohkaista jonkin asian ääneen sanomiseen. “En tiiä” voi varmistaa, ettei vastaa “väärin”. Se voi sisältää nähdyksi tulemisen ja paljastumisen pelkoa tai pelkoa siitä, että ei tulekaan nähdyksi tai ymmärretyksi haluamallaan tavalla. “En tiiä” voi tarkoittaa, että tiedän oikein hyvin, mutta asia on henkilökohtainen enkä halua puhua siitä tässä. Tai se voi merkitä, että kysymys on suuri ja laaja eikä sitä voi noin vain sanoilla tyhjentää. Joitakin mainitakseni.

Luulen, että tällä kertaa omassa en tiiässäni on kyse viimeisimmästä. Miten jokainen osallistuja, jokainen nuori, jokainen ihminen saadaan osallistumaan, osalliseksi, kokemaan itsensä nähdyksi, hyväksytyksi?  Huhhuh, kysymys on yhteiskunnan tasolla valtava ja jos tietäisimme siihen vastuksen, tarvetta tälle hankkeelle tuskin olisi.

Mistä puhumme, kun puhumme osallistumisesta?

Tarinateatteri Voxin järjestämissä työpajoissa pilkomme suuria asioita käsitettäviksi ja käsiteltäviksi palasiksi. Yksi paljon esillä oleva asia on vuorovaikutus ja siihen liittyvät taidot. Vuorovaikutus on moninainen ilmiö, johon liittyy loputon osatekijöiden verkosto; aistiemme välittämä tieto, edellisen yön unien määrä, jokaisen läsnäolijan energiataso, se, kuinka kiinnostuneita olemme muista läsnäolijoista tai keskustelun aiheesta, itseemme liittämämme uskomukset, päivän tapahtumat, kykymme lukea toisen sanatonta viestintää, pelkomme ja toiveemme, sokerin määrä veressä  ja lopulta aivojen jo ennen syntymää muodostamat ja päivittäisten toimien ja kokemuksien vuosien aikana vahvistamat hermoradat. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tuollaista määrää muuttujia ei kukaan voi hallita. Mutta tarpeeksi pieniksi pilkottuja vuorovaikutuksen osasia voi. Olemme työpajoissa tehneet tehtävää, jossa seistään ringissä ja heitetään palloa sattumanvaraisessa järjestyksessä. Ennen kuin heittää pallon jollekulle, on sanottava oma nimi. Tässä harjoitellaan yhtä osaa vuorovaikutustilanteesta, oman nimen sanomista toisille ihmisille. Siitä on riisuttu suuri osa spontaanin vuorovaikutustilanteen vaatimuksista. Ei tarvitse lukea monimutkaista sosiaalista tilannetta, aistia sopivaa hetkeä mennä esittäytymään, lähestyä toista ihmistä, mahdollisesti koskea toiseen, valita, millä sanoilla tervehtii, kuinka kertoo itsestään.

Harjoite muodostaa raamit, jonka sisällä voi keskittyä vain yhteen palaseen, oman nimen sanomiseen. Seuraava aste on, että ennen nimen sanomista ja pallon heittämistä otetaan katsekontakti henkilöön, jolle ollaan heittämässä. Tällöin harjoitellaan myös toisen huomioon ottamista. Varmistutaan, että hän on valmiina ja viestitään omista aikeista heittää pallo.

Harjoitteessa on luonnollisesti jatkuvasti meneillään vuorovaikutustilanne. Mutta toisin kuin elämässä yleensä, se on tarkkaan rajattu ja sen säännöt ja pyrkimykset ovat ääneen lausutut ja jokaisen läsnäolijan tiedossa. Kun tällaisia vuorovaikutuksen palasia ja niiden yhdistelmiä harjoittelee, on jossain vaiheessa mahdollisempaa ottaa “tosielämän” tilanteessa kontakti toiseen ihmiseen, kertoa hänelle vaikkapa nimensä ja mahdollisesti kysyä jokin kysymys.

Osallistaminen on mahdollistamista

Osallistumisen voi yhtä lailla pilkkoa sen kokoisiin palasiin, että sitä on mahdollista toteuttaa. Työpajoissamme tärkeä sääntö on, että läsnäolo on riittävää osallistumista. Jos oma elämäntilanne on haastava ja arki tuntuu hallitsemattomalta kaaokselta, on tiettyyn kellonaikaan muiden kanssa samaan tilaan tuleminen on kunnioitettavaa ja kiitettävää osallistumista. Osallistua voi myös seuraamalla harjoitteita. Katsomalla muita harjoittelemassa voi nähdä ja oppia paljon. Jaetuista havainnoista voivat hyötyä myös muut.

Itse uskon siihen, että epämukavuusalueella ei tapahdu mitään taikoja, siellä vain on epämukavaa. Sen sijaan mukavuus- tai paremminkin mahdollisuusaluetta voi laajentaa harjoittelemalla pala palalta kulloisessakin hetkessä mahdollisia asioita, joista ajan kanssa laajenee kokonaan uusia aluevaltauksia.

Jos ringissä seisominen ja pallon heittely tuntuu liian isolta palalta, voi seurata hetken sivusta ja tulla mukaan nähtyään, kuinka tehtävä toimii. Jos tehtävä ei tunnu ollenkaan mahdolliselta, voi istua sivussa ja hengitellä sen aikaa ja totutella tilanteeseen, jossa harjoite tapahtuu samassa tilassa, vaikka itse ei ole sitä tekemässä. Meidän määritelmämme mukaan tämä on myös osallistumista ja aivan yhtä merkittävää kuin sen, joka kajauttaa nimensä kuuluvalla äänellä ja katsoo pelottomasti silmiin.

Läsnäolon käsittäminen osallistumisena tulee itse asiassa suoraan Tarinateatterin toimintaperiaatteista. Tarinateatteriesityksessä jokainen paikalla oleva henkilö osallistuu esitykseen ja katsomalla osallistuminen on yhtä olennaista kuin tarinoiden kertominen tai esittäminen. Tästä periaatteesta löytynee ainakin osittainen vastaus kysymykseen “miten kaikki mukaan?” Kenenkään mielen ja kehon sisäisiä estoja, pelkoja, uskomuksia ja ahdistuksia ei ulkopuolelta voi eikä saa siirtää sivuun, mutta niiden kanssa ja niistä käsin toimimista voi mahdollistaa tukemalla erilaisia olemisen tapoja, joiden myötä monenlaiset temperamentit, mielentilat, sanalliset ja fyysiset valmiudet tulevat nähdyiksi, sallituiksi ja arvostetuiksi.

Tietoa kirjoittajasta:

Vera Veiskola, Tarinateatteri Vox

Tietoa blogista:

Tule nähdyksi -blogissa julkaistaan kuukausittain hankkeen toteuttajien kirjoituksia soveltavan teatterin merkityksestä nuorisotyössä ja nuorten elämän solmukohtien avaamisessa.